Nyt ne sitten lähti. Tuon täällä asuvan kultaisennoutajauroksen pallit. Näin miehenä jotenkin suunnattomasti sympatiseeraan tuota koiraa ja sen kärsimystä. Sitä sopii vaan itselleen kuvitella miltä se tuntuisi jos saisi itse ensin piikin joka vaivuttaisi hitaasti spagaatin kautta uneen.
Herätessä tunne oli outo. Jotenkin kevyempi. Ihan kuin jotain puuttuu, mutta et täsmälleen osaisi sanoa mitä se olisi. Ihan jumalaton darra päällä, vaikka heräämislääke auttaakin tokkuraisuuteen.
Sitten se omistaja juttelee valkotakkisen naisen kanssa joka kertoo että kaikki meni hyvin. Paskat, huono olo on silti. Nyt se sitten auttaa autoon, ei kuulemma saa hyppiä itse. Yritän, mutta eipä siitä mitään tule. Sen verran vielä pöhnässä.
Kotimatkan oksettaa ja on paha olo. Nukuttaa. Jonkun lampunvarjostimen saan kaulan ympäri ja säikähdän joka kerta kun se tökkäsee johonkin reunaan. On vaikea hahmottaa sen rajoja missä se menee. Vihdoin pääsee omaan olohuoneeseen ja tutulle matolle pitkälleen. Vieläkään en tajua sitä mitä puuttuu. Kaikki selviää kun saan kaulurin pois.
En anna tätä ikinä anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti