Onks pakko käydä treffeillä jos ei taho?

Aina välillä kuulee näitä kauhukertomuksia, kun joku kaveri on käynyt  treffeillä ja vastapuoli onkin ollut jotain ihan muuta kuin olettaa sopi. Tuoreinkin kuva on kolmekymmentä kiloa sitten ja finnejä on tullut samassa suhteessa kun hiuksia on kadonnut. Tai sitten vaan tuntee heti, ettei meistä kahdesta ole yhtään mihinkään - sillä kun sattuu olemaan vääränmuotoinen leuka.

Joskus sen tajuaa heti kättelystä (tai halista) - molempien tulisi olla napakoita. Ei niin napakoita että sormissa tai naamassa väri vaihtuu sinertävään,  mutta siten että oikeasti viestittää sitä "mukava tavata" - fiilistä! Pahin on se "kuollut lahna" - kättely. Kaikki tietävät vähintään yhden sellaisen ihmisen joka kättelee tällä tavalla. Tuntuu kuin rutistelisi käden muotoon rusikoitua pullataikinaa. Entäs jos molemmat sattuvat kättelemään tällä tavalla? Haluaisin nähdä sellaisen tilanteen ihan silkasta mielenkiinnosta miltä se näyttää. Onko se sama kuin kahden lerppamunan telakoitumisyritys?

Onnellisena elämänsä loppuun saakka? Yeah. Right. LOL!

Pakko myöntää, että omalle kohdalle ei ole tullut juurikaan niitä kauhutreffikokemuksia. Ehkä tuuri on ollut hyvä tai oma naama riittää karkottamaan pahimmat pois. Tosin yksi treffikumppani sai kunnon paniikkikohtauksen, itki ja hyperventiloi. Tietääkseni en kuitenkaan ollut niin ruma tai pelottava että ihan paniikkikohtaukselle aihetta olisi ollut. Suurin huolenaihe treffien jälkeen oli, ettei kai minulle vaan jäänyt kuvaa että hän olisi aina sellainen. Mutta silti, kerta toisensa jälkeen "se jokin" puskee esiin. Kelpaa treffeille muutamaksi kerraksi, mutta koitapa tässä sitten jotain pysyvämpää rakennella.

Treffeillä muuten tekosyiden keksiminen on inhottavaa ja vaikeaa. Voi yrittää pyytää kaveria soittamaan ja pelastamaan tuskasta ja ahdistuksesta, tai yksinkertaisesti voi valehdella että kotona on kultakala kipeänä, pitäisi jo mennä sitä katsomaan. Siinä säästää jopa ehkä tunnin aikaa ja tekee niin sanotusti kunniallisen exitin vaikeasta tilanteesta. Valitettavasti sen "hätävaravalheen" näkee vaan jo pitkälle ja moneen kertaan. Totuus "ettei sitä jotakin ole" on jo tiedossa vaikka taitavasti luukin sen piilottaneensa. Rehellisyys kantaa kuitenkin.

Mutta onko pakko käydä treffeillä jos ei tahdo? Vain siksi että niin on tapana tai niin kuuluu tehdä? Entä jos paikallisen marketin jonossa satun tapaamaan sen elämäni naisen? Tunteet roihahtavat jopa niin paljon että selkeästi molemmin puolin tekee mieli korkata kassahihna? Nohnoh, silti treffeille, käykääs nyt tunti tuijottelemassa kahvikuppia ja miettikää sitten vieläkö tekee mieli leikkiä sapelileikkejä.

Ei käy! Julistan täten vapauden käydä treffeillä tai olla käymättä! Treffeillä käynti ei saa olla edellytys tai vaade yhtään millekään - pikemminkin sen tulee olla välillä vältettävä ja inhottavalta tuntuva tilanne! Alas treffit ja suunniteltu suvun jatkaminen, ylistys spontaanille ihastumiselle!