On se mies vaan kelvoton!

Aina välillä lounaalla istuessaan kuulee mielenkiintoisia keskusteluja. Vielä harvemmin kirjoitan niistä blogiin, mutta kerta se on ensimmäinenkin.


Pari pöytää kauempana istuneen naiskaksikon keskustelu oli sen verran äänekästä että sen kuuli varmasti puoli ravintolaa. Naiset purkivat tuntojaan ja toinen nainen pääasiassa tilitti omasta miehestään. Yhteenvetona todettakoon, että:


Onhan se totta, että mies saattaa olla laiska ja saamaton. Nainen varmasti arvostaisi sitä, että kotiin tullessaan raskaan työpäivän jälkeen mies olisi tehnyt ruokaa tai edes käynyt kaupassa. Tiskitkin voisi tiskata ja laittaa paikoilleen. Tottakai, tätä varmasti arvostaisivat molemmat puolisot ja tämä varmasti helpottaisi kokonaisuudessaan yhteiselämää. Erittäin hyvä juttu myös että asiasta on keskusteltu jo monta kertaa ja on kerrottu miten pahalta naisesta tuntuu ja miten arvostaisi sitä että mies edes hieman näkisi vaivaa kodin eteen.


Tällaisilla alkutahdeilla lyötiin keskustelua käyntiin lounaspöydässä. Harvoin on yhden syy kun kaksi riitelee, vertaistukitapaaminen on sitten ihan kokonaisuudessaan erilainen tilanne. Tuntui jopa pahalta tätä tilannetta kertoneen naisen puolesta, sen verran pahoin mies ilmeisesti henkisesti naistaan murjoi. Koska ovat pariskunta, "se jokin" on todennäköisesti ollut olemassa, mutta nyt ilmiselvästi pikkasen hukassa. Rakkautta ei puheissa kuulunut, vaan läpi paistoi turhautuminen ja tuskastuminen miehen saamattomuuteen.


Onneksi tunnelma kuitenkin keveni ja saatiin jopa hieman hymynkaretta suupieleen - miehen tekemisien läpikäymistä jatkettiin hymy huulilla. Samoin keskustelun suunta oli kääntynyt, jos aikaisemmin keskusteltiin siitä ettei mies tehnyt mitään, nyt keskusteltiin siitä mitä mies teki.


Tiskattaessa käytettiin väärää tiskiharjaa ja pataa ei kertaakaan ollut jynssätty puhtaaksi. Miehen tiskaaminen näytti kuulemma niin surkuhupaisalta että joutui nauraen vieressä opettamaan miten tiskataan oikein. Sama juttu, kun mies oli tehnyt ruokaa. Jauhelihaa ja makaronia, ja makaroninkin oli keittänyt ylikypsäksi. Jauhelihakin oli sikanautaa, eikä pelkkää nautaa. Mausteetkin olivat purkista, sen sijaan että olisi kaupasta ostanut tuoreita yrttejä ruokaan. Miehelle oli moneen kertaan sanottu asiasta, eikä mies ollut siltikään korjannut tiskaustapoja tai ruoanlaittotottumuksia.


Kun lähdin lounaalta, enää ei harmittanut naisen puolesta. Harmitti heidän molempien puolesta. Tuskainen parisuhde on ahdistava molemmille osapuolille - jos parisuhteessa "se jokin" riittää, se varmasti kuolee pois myrkyllisessä ja arvosteluun pohjaavassa ilmapiirissä. Vertaistuki on tärkeää, mutta kaikkeen hullutukseen ei kannata mennä mukaan. Parhaallekin kaverille pitää voida sanoa rehellisesti mikäli toiminnassa on korjattavaa. Varsinkaan yksipuoleisen lynkkauskerhon tuomio ei varmasti rakenna toimivaa parisuhdetta.


Yksinkertaisesti, esimerkkitapauksen mies tuskin oli laiska ja saamaton. Ilmeisesti vaimolle ei vaan kelvannut mikään miehen aikaansaannos. Kun tarpeeksi haukkuu niin on sanomattakin selvää että tekemättä jää. Kiitos ja kehu korjaavat molemmat parempaa satoa kuin haukku ja hutkiminen. Parempi yksin ja sinkkuna kuin kiittämättömässä parisuhteessa.

Se tunne kun ne ekat treffit....

Jokainen on varmasti joskus kokenut sen tunteen kun menee tapaamaan uutta ja outoa ihmistä ensimmäistä kertaa. Olkoon paikkana sitten kahvila, puisto tai vaikka ravintolaillallinen pitkän kaavan mukaan, tunne on varmasti jokaiselle se saman suuntainen.


Oli tilanne miten tahansa, kaikki treffeillä riippuu kahdesta ihmisestä. Sinusta ja siitä toisesta. Johtaako silmiinkatsominen vienoon hymyyn, ehkä pieneen ujoon poskien punotukseen? Ensin vaihdetaan kohteliaat halit ja päätetään mihin pöytään istutaan, vaikka nyt kahvikupposten kanssa. Kahvikupit nenän edessä on turvallista vaihtaa muutama sana ja välillä voi hengittää syvään ja hörpätä kahvia. Kahvikupilla on muuten turvallisuutta tuova psykologinen vaikutin, fyysinen este pöydän päällä on tapa luoda turvaa ja etäisyyttä jos vaikka sattuisi itsellä olemaan hieman epävarma olo.


Näillä marraskuisilla treffeillä huomaa kuinka kipinöitä sinkoilee ilmassa. Kaksi suuta käyvät yhtä keskustelua, mutta silmien välillä käydään kokonaan omaa, paljon syvälle tuijottavampaa keskustelua. Molempia ujostuttaa, mutta samalla nälkä kasvaa syödessä ja halu tehdä vielä lähempää tuttavuutta. Mutta voiko ekoilla treffeillä? Eikö se ole jo hätäilyä? Ehkä, ehkä ei.


Santsikuppi täyttyy ja parin välillä on selvästi kipinää. Mutta silti jokin painaa mieltä ja epäilyttää. Mitä jos tämä meneekin pidemmälle? Nyt ei ole väliä päädytäänkö meille vai teille, ongelma on silti sama. Naisseura puree jo alahuulta ja katsoo syvälle silmiin. Treffeillä on ollut ihanaa ja mukavaa jo neljättä tuntia, mutta nyt alkaa hermostuttaa.


Ei, asia täytyy karistaa nyt kokonaan mielestä. Kerrotaan vaikka joku hyvä vitsi jolla saa taas muuta ajateltavaa molemmille eikä seuralainen ehdi huomaamaan että joku asia hermostuttaa tai häiritsee. Vitsi tehoaa aina, niin kuin tälläkin kertaa. Keskustelu kääntyy taas vuoronperäisen kyselemisen ja nauramisen raiteelle. Kaikki on hyvin, kunnes treffiseura ottaa pöydän yli kädestä kiinni ja tuijottaa suoraan silmiin. Tuikkukynttilän valo loistaa silmistä ja kaikki muu tuntuu sumenevan ympärillä.


"Mä haluan lähteä sun luo." Voi perkele. Siinä se tuli. Se kysymys - tai oikeastaan toteamus jota pelkäsin jo kauan sitten. Kieltäytyminen johtaisi siihen ettei toisia treffejä varmastikaan tulisi - sen verran suoraviivainen naisihminen on kyseessä. Vaakakupit kääntyvät nopeasti kotiinlähdön puoleen - yhdessä. Toisaalta, tämä on vain pakollinen keino pelata lisää aikaa tai oikeastaan vain viivyttää väistämätöntä. Nolo tilanne edessä, joka toisaalta voi hyvinkin johtaa siihen ettei niitä toisia treffejä joka tapauksessa tule.


Miten voikaan reilun vartin taksimatka tuntua näin tuskaisen pitkältä? Jokainen liikennevaloristeys pidentää matkaa valehtelematta vähintään tunnilla. Kohta on H-hetki, on pakko myöntää, kertoa totuus. Totuus. Tuo taikasana joka käy miehen itsetunnolle. Osa asioista on suunnattoman vaikeita tai jopa mahdottomia kertoa ja puhua. Ei kuulu suomalaisen miehen perusvalikoimaan nuo puheen lahjat. Silti, mieluummin kertoo kuin antaa naisen huomata sitten jälkikäteen. Jälkikäteen siitä on luvassa pienempi huuto ja vähemmän itkua. Riskienhallintaa tämäkin. Taksi kaartaa pihaan.


Syvään henkeä, sillä kohta on helvetti irti. Herrasmiehenä tarjoat pankkikorttia taksikuskille. Se onkin sitten viimeinen herrasmiehen teko tänään. Hissi vie hiljaa oikeaan kerrokseen ja oikea avainkin löytyy. Ensimmäiset suudelmat ja hihasta on saatu toinenkin käsi pois. "Odota, odota. Mun täytyy nyt kertoa sulle jotain. Se on tärkeetä."


Saat vastaasi hölmistyneen, hieman pelokkaan katseen. "Ootsä naimisissa?"


"Ei mitään sellasta. Mä... mä käytän pitkiä kalsareita."